Outoa on, että vedän silti töissä jollain megainnolla. Oon palannut (työkavereiden mukaan) omaksi positiiviseksi itsekseni, nauran kauheasti ja jaksan sekä smalltalkata että puhella semisyvällisiä ihmisten kanssa.
Meillä on töissä nyt vähän kriisiaika päällä, suuria muutoksia ja isoja linjoja, eikä jengi sorvin ääressä ole kovin tyytyväistä. Viime viikolla mua vielä vähän ahdistikin se kapinahenki, mikä siellä työntekijöiden keskuudessa sykkii, mut nyt mulle on ilmeisesti tullut joku alitajuinen tarve keventää tunnelmaa ja olla edes se yksi ilopilleri siellä.
Saatan kuunnella päivittäin jonkun avautumista paskasta, kommentoida ja ottaa vakavissani, mutten itse sano mihinkään oikeen juuta taikka jaata. Tosiasiassa mulla on itsellänikin vähän hutera asema tällä hetkellä ja välilehdissä tosiaan on auki työkkärin sivut ja parit työpaikkailmoitukset joita harkitsen, mutta toivon ettei tarvisi ottaa niitä kovin tosissaan.
Osa-aikaisessa oon ottanut sitten ihan täysillä takaisin ton vakkariduunissa ylläpitämäni hyvä-tyyppi-meiningin. Ne pari kertaa kun siellä kuukaudessa nykyään käyn, oon naama aivan norsunvitulla ja äyskin niille työkavereilla JA asiakkaille ihan pikkujutuistakin. En tiedä, koko talon näkeminenkin saa mut pahalle tuulelle.
Mut siis ei voi olla smiley face joka paikassa, eihän?
Muusikko on lomalla naisensa kanssa, ja tajusin tänään ihan rehellisesti toivovani, että sillä on siellä kivaa. Tarkoittaen, että ne tyypit saa juttunsa juteltua ja ehkä lähentyy siellä uudestaan.
Tuntuu että pääsin oikeasti tosta megaihastuksesta ohi nyt, ja vieläpä ilman mitään ällöfiilistä minkä irrottautuminen normaalisti mulla vaatii. Nyt voin vaan keskittyä siihen, että oon sen tukena ja tutustun siihen vielä paremmin ja saan toivon mukaan toisen Travien elämääni.
Kauheesti toivon, että tää fiilis pysyy vielä sittenkin kun Muusikko tulee muilta mailta takaisin, hehheh... Poissa silmistä, poissa mielestä on ihan yliarvostettu, viisasteleva kasku, POIS SE MINUSTA!
0 kommenttia:
Lähetä kommentti